Nintendo - The Root of All Evil

Konsolipelaaminenko muka halpaa?

Tulevaa peliarvostelua kirjoittaessa ajauduin dollareista, euroista ja jeneistä valmistettujen ratakiskojen viitoittamalle sivuraiteelle — tangentille, köh köh. Liekö joulunaika tehnyt miehen nahkaisen rahaelimen tavallista herkemmäksi, sillä edellisessä kirjoituksessakin vedin eurot asianyhteyteen.

Ei sillä, etteikö se olisi oleellista molemmissa tapauksissa, mutta rahalla on vain sellainen kaiku, että siitä ei mielellään lueta – varsinkaan niitä uutisia, kuinka joku muu on voittanut lotossa päävoiton.

Laitettakoon tämä joulunajan rahateemainen butthurtti siis omana paatoksenaan, jottei työn alla olevan kotimaisen Ninen Parchmentsin arvostelu siitä kärsisi.

Pienenä saatteena vielä sen verran, että pyöristän mainittuja hintoja selvästi alaspäin, jottei ainakaan voi syytellä asioiden paisuttelusta.

Yhdessä kaikki on hauskalliimpaa!

No, nythän on niin, että neljästään pelaaminen saman ruudun äärellä ei ole koskaan ollut kalliimpaa.

Nintendo on aina osannut hinnoitella kuten Apple, mutta koska Nintendo mielletään etunenässä lapsiystävälliseksi ja kauttaaltaan iloiseksi asiaksi, eivät sen hinnoittelut aiheuta yhtä kovaäänistä ja laajamittaista allergista maailmanlaajuista reaktiota.

"Vähintään 200 € ohjaimista, plus tietysti pelattava peli."

Tällaiseen hintalappuun Nintendon Switchilla neljästään pelaamisesta haaveilevan vanhemman (ja miksei nuoremmankin) tulee varautua. Tämä käsittää kolme kappaletta Nintendon valmistamaa Pro -ohjainta sillä olettamuksella, että neljäs pelaaja pelaa konsolin mukana tulevalla ohjaimella.

Nintendo for Pro Players!

Mutta miksi Pro-ohjain? Tarvitaanko muka jotain ammattilaisohjainta?

Konsolin mukanahan tulee jo kaksi kappaletta uusia, hienoja Joy-Con-nimisiä ohjaimia ja niitä saa kaupasta lisää! Ne ovat pieniä, joten niiden on pakko olla edullisia — eikö niin? Joy-Conit voidaan sitten yhdistää konsolin mukana tulevaan ohjainrunkoon, jolloin ne muuttuvat perinteisemmäksi pädiohjaimeksi.

Kahdesta ohjaimesta tulee täten yksi! Yksi onkin kaksi! Eli enemmän! Säästöä! Valitsen sinut, Nintendo!

No, ensinnäkin, Pro-ohjaimet eroavat Joy-Coneista sillä oleellisella tavalla, että ne on muotoiltu vuosien saatossa hyväksi todettujen käytäntöjen mukaisesti maalaisjärkeä käyttäen. Eli sellaisiksi, joilla pelaajat oikeasti haluaisivat pelinsä pelata.

Ei tarvitse olla pelaajana mikään "Pro", eli ns. ammattilainen. Kyseessä on jälleen vain yksi Nintendon typeristä nimistä tuotteilleen.

Joy-Con!!!

Joy-Conien merkittävin ongelma on koko. Pienissä ohjaimissa on pienet tatit ja napit. Vähänkään isompikourainen pelaaja (lue: aikuinen) joutuu melkoiseen sormitantraan pitääkseen ohjaimesta kiinni. Tattien pienuus tuntuu merkittävästi tarkkuutta vaativissa tilanteissa, sillä pienissä tateissa on pieni liikkumisvara — toisin sanoen analoginen ohjattavuus on heikko.

Lisäksi on hyvä tietää, että Joy-Conit eivät ole yltiöpäisen halpoja. Pikaisen tutkimuksen (Googletuksen) perusteella halvimmillaan selviää noin 50 eurolla per pötikkä. Jos päättää säästää muutaman kympin ohjainkustannuksissa hankkimalla Joy-Coneita, saattaa tulla yksi piilokustannus ajankohtaiseksi: lataustelakka. Kaikkihan ovat varmaan siihen törmänneet, että jostain vähemmän käytetystä ohjaimesta onkin pelihetkellä löpö loppu. Toki kapulat saa ladattua Switchiin kiinnittämällä vuorotellen. Kytkemisrumba täytyy vain muistaa tehdä.

Itsehän en muista ikinä mitään ja viitsin sitäkin vähemmän.

Jos perheessä on useampi pelaaja tai kaverit tulevat kylään vähän liiaksikin asti, voi tällaisen lataustelakan hankkiminen olla jo ihan itsestäänselvyys.

Ka-tsing!

Jotainjotainjotain... ja yksi muiden puolesta!

Ei ole olemassa sellaista ihmistä, joka Joy-Conin-puolikkaalla pelattuaan voi aidosti suositella ohjaimia muille. Se saattaa kuulostaa hyvältä teoriassa, että kaksi on yksi ja yksi on kaksi ja niinpäinpois, mutta kyllä tässäkin kokemus kertoo niin paljon enemmän kuin tuhat sanaa sitä teoriaa.

Haastan kenet tahansa pelaamaan mitä tahansa vähänkään pitempään kuin puoli tuntia tuommoisella pötikällä. Joka väittää, ettei mielessä vilku muunlaiset ohjaimet, on "likainen valehteleva Shigeru".

Siitäkään ei pääse mihinkään, että jopa tällaisessa kakkonenonykkönen-pädikonfiguraatiossa Joy-Conit ovat kamalia. Tatit ja napit pysyvät auttamattomasti liian pieninä, jotta ne eivät olisi jatkuvasti mielessä ja pelaamisen edessä poikkiteloin.

Nelinpelissä jonkun on kuitenkin pelattava tuolla Joy-Con-mutaatiolla — ellei sitten halua kasvattaa tuota edellä mainittua 200 euron pottia vielä yhdellä Pro-seitsenkymppisellä.

It's just a flesh wound. Kerranhan se vain kirpaisee.

Nintendo Cross to Bear

Hyvätapainen isäntä kantaa tämänkin Joy-Conin ristin, sillä millainen ihmishirviö antaa vieraalle sen huonoimman ohjaimen ja täten: paria pykälää huonomman pelikokemuksen?

Toki, joku isäänmaantoivohan se siitä kokemusten kartottamisestakin taisi räpätä joskus? Tässä mielessä voisi todeta: No one can be told what the Joy-Con is. You have to experience it for yourself.

"Pienistä" puroista

Oheislaitteet ovat hintavia. Kaikilla. Sonyn omasta PlayStation 4:n ohjaimesta saa pulittaa vähintään 50 euroa ja Microsoftin oman konsolinsa tosipelaajille suunnatut ”paremmat ohjaimet” maksavat yli 100 euroa kappale.

Konsolilaitteet sisältävät vain ani harvoin nykyään kaksi ohjainta. Männäpäivinä kyseessä oli perusoletus ihan konsolin pakkaustakin myöten: paketissa oli usein perhe pelaamassa yhdessä konsolilla.

Tämä johtuu siitä, että laitevalmistajat tuntuvat hoksanneen sen, mitä George Lucas jo muinoin Tähtien sota -elokuvia tehdessään tiesi: oheistauhkalla se voitto tehdään.

Olkoonkin, että ikoniset Tähtien sota -leffat ovat kaikkien aikojen tuottoisimpia elokuvia, niin tämänäkin potti kalpenee jo yksistään lelu-oheistuotteiden tuoman rahavirran vierellä.

Edellä mainittu 200 euroa saattaa yllättää perinpohjaisesti, sillä summa on varovaisemmallakin matematiikalla yli 50 prosenttia euromäärästä, jonka Nintendo Switchistä saa pulittaa. Eli itse pelikonsolista. Kokonaishinta on aika iso, jos samanaikaisesti ostaa konsolin, tarvittavan määrän ohjaimia ja pelin.

Eikä tässä vielä kaikki!

Koska kyseessä on ns. mobiilikonsoli, sille saa ostettua myös suojia, kantokoteloita eri teemoilla ja muuta modaustauhkaa.

Itsehän kieltäydyn mobiilipelaamisesta samalla logiikalla kuin muuan James May kieltäytyy juoksemasta televisiossa, joten kaikki säästyvät tältä varusteluvuodatukselta.

Muu maa mustikka

Konsolivalmistajien omista ohjaimista puhutaan ns. virallisina ohjaimina. Tämä tarkoittaa yleensä sitä, että ohjaimet ovat ensinnäkin kalliimpia mutta samalla myös laadukkaampia kuin kolmansien osapuolten kapulavaihtoehdot.

Markkinoilla on ollut kautta aikain yrityksiä, jotka ovat valmistaneet omia ohjaimia kaikille pelilaitteille.

Alkuaikoina näitä pidettiin puoliverisinä huijausvehkeinä, sillä kukapa ei sitä muistaisi, että pelissä pärjätäkseen piti osata näpyttää nappeja mahdollisimman nopeasti. Muutoin tuli viimeisenä maaliin.

Näinpä sitten laitevalmistajat Ö ja Å toivat markkinoille vehkeitä, joissa oli sisäänrakennettuna muun muassa automatisoitu näpytys.

Nuorena kollina (ja tietysti aitona tosipelaajana) sitä katseli nenänvarttaan myöten näitä laitehuijareita ja tyytyi räveltämään nappeja itse "luonnollisin huijauskonstein". Tällaisia olivat muun muassa muoviset pyöreät kynät, joilla pystyi helposti sohimaan A- ja B-nappeja nopeaan tahtiin. Toinen omakohtainen suosikki oli omenalimpparipullon korkki, joka oli juuri sopivasti kupera ja siitä sai pidettyä kiinni juuri oikealla tavalla.

Jotkut käyttivät sormenteippausmenetelmiä, mutta omakohtaisesti havaitsin näiden johtavan herkästi teipin hajoamiseen ja aitoon urheiluvammaan: sormeen tulee pipi.

Enivei. Vaihtoehtoja on. Myös nykyään.

Osa oheislaitevalmistajista on löytänyt oman uomansa valmistamalla esimerkiksi erittäin laadukkaita rattiohjaimia.

Juuri joulun alla poimin tällaisen kolmannen osapuolen ohjainvehkeen Switchin Mario Kart -sessioita varten. Ohjain vaikutti hyvältä. Se muistutti ulkoisesti luomakunnan täydellisintä peliohjainta: pleikkarin pädiä. Eikä se tuntunut hassummalta kädessäkään.

No, eihän se tietenkään sitten toiminut.

Vaikka yleisesti voikin sanoa, että laatu on kolmannen osapuolen oheislaitteissa noussut ja ne paskatuotteet haistaa jo kaukaa, niin kyllä vain edelleen kaupat laittavat hyllyilleen näitä aitoja turd party -vaihtoehtoja.

Siellä sitten joulukuusen alla kinkun kellistämänä ja kissan raavintapuuna toimiessa tuli mietiskeltyä useampaan otteeseen, että miksen ostanut sitä Nintendon omaa ohjainta? Ei nimittäin tuolloin paljoa lämmittänyt seikka, että tämä toimimaton vaihtoehto oli ollut puolet halvempi kuin se niin kutsuttu virallinen ohjain.

Tietysti on täysin mahdollista, että myös Nintendon oma ohjain on rikki jo pakasta vedettäessä.

Peliharrastuksen parissa hukkaan heitetyt vuosisadat antavat jälkimmäiselle skenaariolle kuitenkin melko paljon matalammat toteutumisprosentit.

Puolihumoristinen loppukaneetti, joka on oikeasti aika surullinen — muttei siksi, että se olisi sitä 50-prosenttisesti

Hyviä peli- ja laitevalmistajia on maailmassa paljon, mutta vain yksi niistä on Nintendo.

Täsmälleen samasta syystä Apple voi poistaa uudesta älypuhelimestaan perinteisen kuulokeliitännän ja kehitellä adapteripiuhan, jolla puhelimen ostaja saa kuulokkeensa liitettyä taas puhelimeen.

Se kun ei enää riittänyt, että Applen itsensä valmistamat johdot ja muut lisätarvikkeet maksavat vähintään tuplaten verrattuna kolmansien osapuolten valmistamiin vaihtoehtoihin.

On kehitettävä täysin uusia tarpeita. Ei se tyhmä ole joka pyytää, vaan se joka maksaa.

Vähän jo itseäkin kyllästyttää tuon Applen vetäminen aina näihin vertailuihin, mutta se on vain niin toimiva esimerkikki — terveisin tyytyväinen tyhmä Applen asiakas.

Ketkä muka yllättyvät, että Nintendon tauhka on niin kallista?

Niin. Onhan tuo rahakeskeisyys ollut esillä aivan alusta alkaen.

Mitä Mario kerää?

Rahaa.

Millä Mario saa lisäelämän?

Rahalla.

Mitä Mario menettää, kun sattuu?

Rahaa.

Mitä Mariolle tapahtuu, kun raha loppuu?

Game Over, man!

Game Over.

ladataan kommentteja...