Doom 2: If Doom was done today

Vanhat pelit ovat parempia kuin uudet?

Päätoimittajamme kirjoitti blogissaan, että uudet pelit ovat parempia kuin vanhat. Moinen ajattelutapa on kovin mustavalkoinen, eikä se pidä absoluuttisesti paikkaansa. Kuulun siihen onnekkaaseen sukupolveen, joka on saanut todistaa alan hurjaa kehitystä viimeisen 30 vuoden aikana. Suuria harppauksia on otettu niin teknisesti kuin sisällöllisestikin. Kaikki kehitys ei kuitenkaan ole ollut vain hyvästä.

Nykypelit ovat joitain poikkeuksia lukuun ottamatta helpompia. Tähän suurimpana syyllisenä voisi nähdä koko alan hurjan kaupallisen kasvamisen. Helpommin lähestyttävä teos yksinkertaisesti kiinnostaa suurempaa väkijoukkoa ja näin ollen myynee enemmän. Hyvä juttu alan kasvun kannalta, mutta samalla haavoittava isku luovuudelle ja innovatiivisuudelle. On ajauduttu siihen tilanteeseen, että enemmistö suurten studioiden nimikkeistä vain kopioi toisiaan. Onneksi meillä on indie-studioita, jotka tuottavat säännöllisesti loistavia valtavirrasta poikkeavia teoksia. Tiedonkulun helpottumisen vuoksi pienemmät nimikkeet ovat myös alkaneet saada enemmän huomiota.

Kehittäjien laiskistuminen viimeisen 15 vuoden aikana näkyy muuallakin kuin ideoiden sekä mekaniikoiden kopioinnissa. Maailmat kasvavat koko ajan ja grafiikat komistuvat, mutta sisältö pääasiassa köyhtyy. Esimerkiksi Elder Scrolls -sarja lähti täysin väärille urille loistavan Morrowindin jälkeen. Matalampi aloituskynnys sekä komea ulkokuori korvasivat syvyyden ja kiinnostavan sisällön. Nykypäivänä kuulostaa uskomattomalta, että pelaajan täytyi oikeasti lukea kirjoitettuja ohjeita löytääkseen paikasta toiseen. Ei ollut taikakompassia näyttämässä suuntaa tai skaalautuvaa tekoälyä helpottamassa taistelua.

Viime vuosina kaksi käsitettä ovat nousseet ylitse muiden: Early Access ja pelitalojen ahneuden sekä laiskuuden symboliksi kasvanut DLC. Ristiriitainen Early Access -buumi on tarttunut myös suuriin studioihin: AAA-nimikkeiden keskeneräisyys sekä bugisuus julkaisun yhteydessä ovat jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Ennen internetin mullistavaa vaikutusta tekijät julkaisivat hengentuotteensa valmiina ja liki kauttaaltaan testattuna, koska ei vain ollut keinoa paikata virheitään jälkeenpäin päivityksillä.

DLC eli ladattava lisäsisältö on hieno keksintö silloin, kun sitä käytetään pelaajien eduksi. Liian moni julkaisu nojaa sen varaan, että ihmiset viitsisivät maksaa saadakseen lisää tekemistä suosikkiinsa. Oivana esimerkkinä tästä toimii Star Wars Battlefront, joka sellaisenaan jaksaa viihdyttää viitisen tuntia. Lisää tunteja saa lunastamalla melkein täyden pelin hintaisen kausipassin. Toista ääripäätä edustaa puolestaan paljon kehuttu Titanfall 2, joka lupaa kaikki lisäkkeet ilmaiseksi. Tämäkään toiminta ei ollut mahdollista ennen internetin aikakautta. Tuolloin sisältöä oli jo julkaisussa sen verran, että muuta puuhaa ei välttämättä osannut edes kaivata.

Vanhoista peleistä puhuttaessa ei sovi unohtaa klassikoiden reinkarnaatioita. Monet niistä ovat mielenkiintoisia, mutta esimerkiksi alkuperäinen UFO: Enemy Unknown hakkaa uusioversion 100-0. Mukaansa tempaava tunnelma loistaa poissaolollaan, ja tilalla nähdään tylsä nykynäkemys yhdestä kaikkien aikojen parhaasta nimikkeestä. Samaa on aistittavissa uuden Doomin kohdalla, jonka ADHD-meininki ei viihdytä viittä minuuttia pidempää. Molemmissa tapauksissa kehitys on tappanut alkuperäisen version parhaat puolet.

On hyvä tarkastella myös pitkäikäisiä sarjoja, joista jotkut luottavat samaan kaavaan, kun taas toiset yrittävät luoda nahkaansa uudelleen. Civilization toimii edelleen, vaikka aikaa ensimmäisen osan julkaisusta on kulunut jo yli 25 vuotta. Sen kohdalla voisi puhua onnistuneesta kehityksestä. Ensimmäinen Civ oli jo julkaisunsa aikoihin melko luotaantyöntävä, mutta uudemmat imaisevat sisäänsä. Legendaarisen Settlersin kasvutarinasta puolestaan ei voida sanoa samaa. Ensimmäiset kaksi osaa tekevät edelleen suurimman vaikutuksen uusimpien painuessa unholaan. Sarja toimii hyvänä esimerkkinä siitä, että uudistuminen uudistumisen vuoksi ei aina toimi.

Nykypelien suurin ongelma on jo mainitsemani helppous. Internetin syövereissä puhutaan Dumbing Down -ilmiöstä, joka lyhyesti selitettynä tarkoittaa yksinkertaistamista kaupallisuuden ehdoilla. On unohdettu, että pelaajat ovat ajattelevia ja älyllisiä olentoja. Omaan ajatteluun kannustaminen sekä luovien ratkaisujen etsiminen korvataan taikakompassilla, suuntaa näyttävillä nuolilla ja kartalle tai ruudulle ilmestyvillä pallukoilla, jotka kertovat mihin mennä ja mitä tehdä. Epäonnistuminen on mahdotonta ja kaikki ojennetaan niin sanotusti hopealautasella, mikä johtaa aivosolujemme kuihtumiseen yksitellen. Pelottavinta on, että jopa me vanhemman polven pelaajat olemme tottuneet tarjoiluun, emmekä välttämättä enää osaa nauttia edes vanhoista klassikoista, jotka aikanaan pakottivat aivomme töihin. Mihin jäivät monimutkaiset näppäinyhdistelmät, oivaltamisen ilo, raamatun paksuiset ohjekirjat ja hienhaju?

Uudet pelit ovat teknisesti parempia, helpompia, maailmoiltaan laajempia, päivitettäviä ja osittain monipuolisempia, mutta suuri osa julkaisuista tehdään kertakäyttöviihteeksi. Klassikot puolestaan loistavat sisällöllään sekä laadukkuudellaan ja kestävät useammankin peluukerran, mutta ikä saattaa näkyä kömpelyytenä. Totuus ei siis ole niin yksinkertainen, että toinen olisi toista parempi. Trendejä tulee ja menee, mutta hyvä peli on aina hyvä peli, oli se julkaistu vuonna 1987 tai 2017.


ladataan kommentteja...