Tekoäly tuottaa pettymyksen

Pitkän uran pelialalla pakertanut John Warner haki vuonna 2013 nousua uudelle studiolleen Kickstarterin kautta. Menestyksekkään joukkorahoituskampanjan lopputulos oli kriitikkojenkin ylistämä scifiseikkailu The Fall – kolmiosaisen tarinan avaus. Trilogian toinen tuleminen jatkaa siitä mihin muutama vuosi sitten jäätiin.

Kerrataan lähtijät

The Fall Part 2: Unbound alkaa kertauksella, joten tehdään tämän arvostelun suhteen samoin. Arvioteksti sisältää pieniä juonipaljastuksia avausosasta, sillä Unbound jatkaa suoraan The Fallin tapahtumia.

Kaikki sai alkunsa, kun A.R.I.D. (Autonomous Robotic Interface Device) – tai tuttavallisemmin Arid-tekoäly – putoaa tuntemattomalla planeetalle yhdessä isäntänsä eversti Josephsin kanssa. Josephs on koko kehon peittävän sotilaspuvun sisällä kriittisessä tilassa, joten Arid ottaa kontrollin tapahtumista löytääkseen hoitoapua. Huippuälykäs tekoäly kykenee liikuttamaan suojapukua, mutta tietyin rajoittein: tarkat säädökset ja protokollat sallivat vain perustoiminnot. The Fall keskittyykin tarkastelemaan ihmisen luomien laitteiden ohjelmointia, tietoisuutta ja kehitystä – ja tekee sen tyylillä. Perinteisen seikkailun ja räiskinnän yhdistelmä pitää painotuksen rauhallisella, pohdiskelevalla tutkimisella, sillä suurin osa ajasta kuluu pienten pulmien ratkaisemisessa. Toimintakohtaukset ovat vain mauste taidokkaasti luodussa scifi-tarinassa, jonka vahvuus on juurikin käsikirjoituksessa ja heikkoudet kontrollipuolella.

Päätöntä menoa

Unboundin alussa Arid on tilanteessa, jossa hän tarvitsee itse apua. Ainoa keino selviytyä on hakkeroitua IP-verkkojen kautta toisiin tekoälyllisiin robotteihin ja sitä kautta pelastaa oma olemassaolonsa. Matkan varrella tunkeudutaan kolmen eri laitteen mieliin ja elinympäristöihin. Näiden koneiden avulla tarinaa viedään eteenpäin tavoitteena rikkoa kunkin hahmon ohjekoodi, jotta Arid selviytyy pinteestään. Esimerkiksi palvelijarobotti pyörittää päivittäistä rutiiniaan kellon ympäri, jolloin pelaajan tavoitteeksi jää porsaanreikien löytäminen ja protokollan vaiheittainen rikkominen. Tavoitteeseen päästään manipuloimalla huoneiston esineitä ja pääasiassa siisteyttä, jotta kohteen autonomia herää pala palalta. Koska päähahmon fyysinen keho on sidottu yhteen paikkaan, kontrolloidaan päähahmo Aridia vain virtuaalisessa maailmassa.

Tästä muodostuukin pelin ensimmäinen ongelmakohta: nollista ja ykkösistä koostuva universumi on todella tylsä ympäristö toimia. Monotoniset maisemat yhdistettynä sekavaan kenttärakenteeseen eivät herätä positiivisia tuntemuksia missään vaiheessa. Verkoista toiseen hypitään yhteyslinkkien kautta. Välillä törmätään palomuureihin, ajoittain taistellaan virusmaisia olentoja vastaan. Vastuksista muodostuu pelin toinen pettymys. Toimintakohtauksia on huomattavasti enemmän kuin avausosassa, ja ne eivät ole millään tapaa mielenkiintoisia. Muodottomien vihollisten räiskiminen tai myöhemmässä vaiheessa rytmipelimäiset turpakäräjät ovat pakollinen paha, jota joutuu tekemään tuon tuosta. Vaikeustasoja on kaksi, joista helpompi lupaa vähemmän vihollisia. Silti toimintaa on liikaa, ja osa tallennuspisteistä on suunniteltu kehnosti kuoleman yllättäessä. Samoja dialogeja joutuu huonolla tuurilla katsomaan useamman kerran.

Kehosta toiseen

Sivusta päin kuvattu The Fall -sarja on pohjimmiltaan osoita ja klikkaa -seikkailu. Esineitä kerätään, ympäristöjä tutkitaan ja sivuhahmojen kanssa käydään keskusteluja. Vuoden 2014 teos oli pääasiassa suoraviivainen ja looginen, vaikka siihenkin oli eksynyt pari virheaskelta. Jatko-osa sen sijaan lisää kenttiin tutkittavia asioita, ja inventaario voi täyttyä esineiden sijaan tunteilla tai ajatuksilla. Joissain tapauksissa pulmaa pitää ratkoa kolmesta eri perspektiivistä, koska hakkeroitujen tekoälyhahmojen välillä voi vaihdella vapaasti. Eteneminen on ajoittain todella hidasta ja turhauttavaa ”kokeilen kaikkea kaikkeen” -sykliä, ja todennäköisesti ilman julkaisijan toimittamaa läpipeluuohjetta olisin edelleen jumissa virtuaalisten tapahtumien koukeroissa. Kolmen eri paikoissa vaikuttavan hahmon ohjaaminen kuulostaa mielekkäältä ja virkistävältä vaihtelulta, mutta tosiasiassa pulmat pitää suorittaa tietyssä järjestyksessä, jotta asiat oikeasti etenevät.

Muita pieniä eroja avausosaan on kontrollipuolella. Muutamat napit ovat vaihtaneet paikkoja, ja osoittimen kontrollointi on muuttunut vapaasta kääntelystä verkkaiseen tähtäilyyn. Muuten paketti on pääasiassa entisellään. Grafiinen ilme on sympaattisen rosoinen, ajoittain jopa kekseliäs, ja konemainen ääninäyttely ajaa asiansa: ovathan hahmot pääasiassa elottomia robotteja. Pientä nykimistä tapahtuu aina välillä, mutta muuten nimike on teknisesti toimiva. Ja The Fallin vahvuus on joka tapauksessa kirjoitetussa tekstissä.

Virhe koodissa

The Fallin jatko tuntuu kaikin puolin pettymykseltä. Mielikuvitukseton virtuaalimaailma, turhauttavat toimintakohtaukset ja jopa käsikirjoitus kompastuu yliyrittämiseen. Avausosa oli pelillisesti tarpeeksi simppeli, jotta se pystyi kertomaan kiehtovan tarinan. Unbound sekoittaa soppaan liikaa aineosia ja kompleksisuutta, että pelaaja kokisi etenevänsä jouhevasti kohti ratkaisua. Tällaisenaan seikkailu on arpomista pulmasta toiseen.

Negatiivisesta yleisfiiliksestä huolimatta ensimmäisen osan pelanneiden kannattaa antaa tieteisjännärille mahdollisuus, sillä muutamissa hidastempoisissa kohdissa ennakko-odotukset täyttyvät ja pulmanratkonta muistuttaa tarinan alkutaivalta. Trilogiaa on vielä yksi palanen jäljellä. Toivotaan että Warner tiimeineen löytää matkan varrella kadonneen magiikan, sillä Over the Moon -studion luomassa universumissa on edelleen paljon ammennettavaa.

ladataan kommentteja...