Sota yhtä miestä kaipaa

Sniper Elite on edennyt jo neljänteen osaansa. Tällä kertaa kaikkien tarkka-ampujien kuningas pakkaa kiväärinsä ja suuntaa Italian kauniisiin maisemiin. Koko sodan kulku lepää jälleen yhden soturin harteilla, mutta onko Karl Fairburnessa tarpeeksi miestä kestämään painetta ja lyömään natsit maanrakoon?

Kampanja vie sankarimme idyllisistä merenrantakylistä sekä maalaismaisemista aina natsien megarakennusten hämäriin nurkkiin. Ohimennen tapetaan satoja vihollissotilaita sekä pelastetaan liittoutuneiden joukkojen ylin komentaja. Vieläpä kun Italiassa ollaan, niin mukaan sotketaan tietysti myös mafia. Juoni on kuin ylivilkkaiden tarhalasten kirjoittama, jonka kylmäävä loppuratkaisu tulee täysin puskista. Päällimmäiseksi jää ajatus: tässäkö tämä nyt oli?

Toisen maailmansodan aikaiset taikakiikarit

Juonen tökeröys ei pilaa oleellisesti pelikokemusta. Pääpaino säilyy suorassa toiminnassa, joka toimii enimmäkseen hyvin. Mukana kulkee monenmoista miinaa, kranaattia, dynamiittia sekä kassillinen kiviä ja pilli. Näiden avulla voi kehitellä ansoja ja harhautuksia ilkeiden natsien pään menoksi. Tappavan arsenaalin ohella tärkeimmäksi työkaluksi muodostuvat taikakiikarit, joiden avulla merkataan vihulaisten, ajoneuvojen ja räjähtävien tynnyreiden olinpaikkoja. Osaavatpa maagiset kakkulat kertoa jopa sotilaiden nimen ja mielentilankin.

Kiikaritähtäimen läpi ampuminen toimii erinomaisesti ja on ehdottomasti hauskinta antia. Muiden aseiden käyttäminen onkin sitten melko tuskaista varsinkin yllättävissä ja nopeaa toimintaa vaativissa tilanteissa. Sniper Elitessä kolmannen persoonan kuvakulma ei vain yksinkertaisesti sovi räiskimiseen. Siksi onkin harmi, että suuri osa tehtävistä pakottaa jalkautumaan vihollisten sekaan ja varsinainen tarkka-ampuminen jää taka-alalle. On suuri vääryys, että äänenvaimentimella varustettu pistooli on koko pelin käyttökelpoisin ase.

Hiippailu voisi olla yhtä nautittavaa kuin kellotornista vihulaisten napsiminen, mutta hahmon kankeus sekä suoranaiset bugit ja virheet aiheuttavat hermojen kiristystä. On lähestulkoon arpapeliä, jääkö hiipivä sankari roikkumaan räystäästä – kuten kuuluisi – vai tipahtaako hän kuolemaansa. Reunojen tunnistaminen tökkii myös kallioille kiivetessä, kun vaivalla saavutetut täydellinen ampumapaikka sekä -asento muuttuvat yllättäväksi putoamiseksi, vaikka reunalle olisi pari metriä matkaa. Hiipimällä eteneminen jää siis kauas Metal Gear Solidin tai Deus Ex:n sulavuudesta. Muitakin bugeja ilmenee, kuten vaikkapa maan läpi putoavia sotilaita.

Tekoälyttömyys huipussaan

Bugit eivät suinkaan ole Sniper Eliten suurin ongelma. Tekoälyn – tai pikemminkin tekoälyttömyyden – toiminta aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä sekä myötähäpeää. Vihollissoltut osaavat tutkia ympäristöään jopa melko järjestäytyneesti, mutta siihenpä järkevyys loppuukin. Helpoimmaksi taktiikaksi osoittautui oman läsnäolon paljastaminen eri keinoin, minkä jälkeen natsit kävelevät suurin piirtein jonossa kohti pelaajan viimeisintä tunnettua olinpaikkaa. Edes talon kulmalla komeileva ruumiskasa ei riitä vihjeeksi nurkan takana vaanivasta varmasta kuolemasta. Eikä tässä vielä kaikki. Tarkkuuskiväärin luotien viuhuessa vatipäät piiloutuvat milloin minkäkin taakse jättäen päänsä näkyviin. Lautakasan takaa vilkkuvat kuupat ovat helppoja maalitauluja. Ikään kuin tämäkään ei vielä riitä, vaan optikkokin on jättänyt hommansa tekemättä. Puskassa makaava ruumis huomataan, mutta vieressä pötköttävä maailman vaarallisin mies jää näkemättä.

Graafisella puolella on onnistuttu aika hyvin, eikä suurta naputtamisen aihetta pienen tökkimisen sekä hyppivien tekstuureiden lisäksi ilmene. Värikkäät pikkukylät ja merelliset maisemat näyttävät komeilta, vaikka Xbox One pystyisi parempaankin. Äänimaailma on sotapeistä tuttua aseiden räiskettä sekä sotilaiden jutustelua. Saundit ajavat asiansa. Välianimaatioiden toteutus ei kuitenkaan yllä samalle tasolle muun audiovisuaalisen ilmeen kanssa. Hahmot ovat tönkköjä ja karseat tekoaksentit aiheuttavat suoranaista huvittuneisuutta, ellei jopa ärsytystä.

Suositeltava alelaarihankinta

Kilpailullinen moninpeli on joko maailman tylsintä tai herkullisinta puuhaa pelaajasta riippuen. Piiloissa kykkivien virtuaalihäyhöjen kanssa kisailu ei sovi kaikille. Hätähousut tapetaan ensimmäisenä ja kärsivällisyys palkitaan. Muodoissa on mukana perinteisiä tappomatseja ja aluehallintaa. Suurimman mielenkiinnon vie edellisestä osastakin tuttu distance king, jossa havitellaan pisintä ampumaetäisyyttä.

Kampanjan saa puurtaa myös yhdessä kaverin kanssa, ja taisteluparin läsnäolo avaakin uusia mielenkiintoisia mahdollisuuksia tehtävien suorittamiseen. Yksi pelaaja voi jalkautua vihollisten sekaan toisen vahtiessa selustaa kauempaa. Hurjimmat kilpailevat siitä, kumpi pysyy pitempään huomaamattomana. Tarinan lisäksi selviytymismoodi tarjoaa mukavaa kavereiden kanssa pelailua.

Sniper Elite 4 petraa jälleen monella osa-alueella, vaikka onkin ottanut takapakkia varsinkin tekoälyn suhteen. Tehtävät voi viimein suorittaa ilman ennalta määritettyjä hälytyksiä, jotka aiheuttivat ärsytystä aiemmissa osissa. Avoimempi kenttäsuunnittelu sallii erilaisia lähestymistapoja. Nerokkaasti rakennetut ympäristöt pistävät tekemään sivutehtävät ikään kuin ohimennen matkan varrella. Tarkkuuskiväärillä ampuminen viihdyttää. Komeista osumista aiheutuvat veriset hidastukset jaksavat ilostuttaa yllättävän pitkään. Normaalilla vaikeusasteella touhu haastaa sopivasti, mutta suosittelen kokeilemaan authentic-tasoa, joka pakottaa huomioimaan muun muassa tuulen vaikutuksen luotien lentorataan.

Virheistään huolimatta Karl Fairburnen uusin seikkailu on parhaimmillaan erittäin hauskaa pelattavaa ja tuo mukavaa vaihtelua tähän nopeatempoisten räiskintöjen kyllästämään maailmaan.

Galleria: 

ladataan kommentteja...