Palikkasankarin paluu

Kun Sony ilmoitti Knackin saavan jatkoa, innostus oli laimeampaa kuin lasillinen viikonlopun yli ruokapöydällä seissyttä Ananas Lightia. Julkaisupelillä oli kuitenkin faninsa, ja pelisarjojen kakkososilla on usein ollut taipumusta parantaa avausjaksosta. Valitettavasti messinkikuulasta ja ylösalaisin käännetystä (ilmaisesta?) ämpäristä koottu yleistaituri ei vielä näilläkään näytöillä lunasta paikkaansa PlayStation 4:n virallisena koko perheen maskottina.

Isompi, äänekkäämpi, luonteikkaampi

Knack, nurkkiin lojumaan jääneistä esiduploista koostuva teknomaaginen möykky, pelasti maailman jo kerran, mutta ainahan on vielä yksi uhka kohdattavana. Tällä kertaa mystinen voima on herättänyt historiallisen suuren sodan aikaiset titaanit, jotka jatkavat kesken jäänyttä ihmiskunnan tuhoamista. Knack, tämän kaveri Lucas sekä nippu uusia ystäviä yhdistävät voimansa ja lähtevät etsimään keinoa kukistaa uusvanhat vainoojat.

Knackit ovat toiminnantäyteisiä tasoloikintoja, joiden erikoisuus on päähahmon muuttuva koko. Ensimmäisessä osassa jokainen kenttä alkoi minikokoisella Knackilla, jota ei voinut heittää vaahtokarkilla ilman että se hajosi kappaleiksi. Nyt sankari on yleensä vähintään ihmisen kokoinen otus, joka kentän edetessä kasvaa parhaimmillaan kolmikerroksisen talon mittoihin. Välillä ylimääräiset palikat täytyy jättää matkalle, jotta pikku-Knack mahtuu hyppimään kapeammilla kielekkeillä tai ahtautumaan pienestä reiästä.

Ylihelppo palikkatesti

Sonyn Japan Studio on päivitetty tälle vuosikymmenelle ainakin siitä päätellen, että vaikeustasoa on himmattu huomattavasti alaspäin varsinkin taisteluissa. Siinä missä ensimmäisessä pelissä tarkistuspisteiden kanssa oli oltu hyvinkin kitsaita, nyt niitä on noin kolmen askelen välein. Mekaanisesti taistelua on yksinkertaistettu, mutta samalla ykkösosan napakkuudesta on luovuttu. Jokaiseen iskuun ei enää kuole, mutta niitä on entistä vaikeampi väistellä.

Tasohyppely on Knack 2:ssa parhaimmillaan oikein nautittavaa, ja ihan mielenkiintoisia pulmiakin on peliin keksitty. Pulmien sukkeluutta vain vesitetään ylettömän agressiivisella vinkkisysteemillä, joka alkaa muistuttaa olemassaolostaan aivan liian nopeasti. Lisäksi kyseessä ei ole mikään kevyt "ensin viiden pisteen vihje", vaan ruudulle piirretään suoraan ohjeet, mikä laatikko täytyy raahata mihinkin kohtaan ja minne sitten pitää hyppiä. Ehkä kivaa, jos pieninkin aivonystyröiden pinnistäminen aiheuttaa fyysistä tuskaa.

Molemmat ääripäät

Kun melkein neljä vuotta sitten valitin siitä, miten vaikea peli Knack oli, en pitänyt todennäköisenä että joutuisin myöhemmin valittamaan siitä, miten helpoksi jatko-osa tehtäisiin. Mutta niin vain pääsi käymään. Tekniikan puolijumala Mark Cerny ylikorjasi, eikä Knack 2:kaan ole kaikkien aikojen paras peli. Se on edeltäjäänsä parempi monellakin tapaa, mutta vanhat kauneusvirheet on korvattu uusilla.

Videopelibisnes on armotonta. Knack oli ihan kiva mutta auttamattoman keskinkertainen peli vuosimallia 2013. Neljä vuotta myöhemmin Knack 2 on viihdyttävämpi, mutta yleisen tason noustessa se jää keskinkertaisuudeksi vuosimallia 2017. Jokohan kolmas kerta sanoisin toden?

Galleria: 
ladataan kommentteja...